Nyt kiehahti!

Siis nämä koulua käyvät kullannuput... Milloin se muuttui tällaiseksi, mitä lehdissä on saanut lukea?

Tänään kuuntelin, kun 60-luvulla koulua käyneet juttelivat heidän kouluajastaan. Kuulosti niin viattomalta ja jotenkin oikealta. Toki varmaan epäkohtiakin oli, mutta niistä ei ollut puhetta. Siellä oli sovussa 1.- 3. luokkalaiset samassa luokassa pienessä kyläkoulussa, koulun jälkeen kerättiin polttopuita luokkaan. Kesälomalla tehtiin luokkaretki opettajan sukulaisen luo, jossa sitten yövyttiin. Ei tuhlattu kouluaikaa retkeilyyn...

Omasta ala-asteajasta en muista paljoa, paitsi sen ihanan pulpetin, jonne sai kaikki aarteet, sen penaalin:) Ja sen, että jotkut sai jälkkäriä, ja itselle oli tärkeää, että käyttäytyminen oli 10 ja huolellisuus samoin. Tuntui kurjalta, kun se joskus laski ysiin.(!) En muista, että ketään olisi juuri kiusattukaan. Sen muistan kyllä hyvin, että kukaan ei turhia opettajalle tiuskinut tai uhkaillut, eivätkä asiat menneet päälaelleen, että oppilaat olivat opettajien yläpuolella. Muistan, että koko ala-aste oli sellaista viatonta ja hyvää aikaa, jota toivoisin, että oma tyttäreni ja muut uudet koululaiset saisivat kokea.

Nyt koululaiset tietävät tarkkaan omat oikeutensa ja opettajat ovat pulassa. Miten se on voinut mennä tähän? Luulenpa, että kaiken takana on se kaikista tärkein asia, kotikasvatus. Siitähän kaikki lähtee ja sen pohjalle luodaan turvallisuudentunne ja luottamus, jotta nämä koululaiset tietävät oikean ja väärän ja sen, että heillä on turvallista olla koulussa ja kotona, ja että löytyy aikuinen, joka kuuntelee. Ja opetetaan käytöstapoja, kotona. Se ei ole koulun tehtävä. Sitten ne vanhemmat, jotka ovat sitä mieltä, että heidän lapselleen ei saa sanoa vastaan eikä näpäyttää mistään, tietysti lapsi ottaa tämän asenteen myös eikä ehkä epäile sitä myös näyttää. Siis kyllä kiehahtaa, kun ajattelee, millaisia vanhempia on ja sitten heidän tuotoksena näitä koululaisia tulee. Toki on aina poikkeuksia, takana voi olla hyvin erilaisia sosiaalisia ympäristöjä ja vaikeita elämäntilanteita, jotka tietenkin pistävät lapset koville. Siihen tarvitaan apua perheen ulkopuolelta ja ajoissa (ja on jo aivan eri aihe). Lapsi tarvitsisi edes yhden aikuisen, johon voisi poikkeuksetta luottaa, ja jolta saada tukea ja tunteen siitä, että on hyvä ja kelpaa.

Meidän tyttö aloittaa pian koulun ja toki sitä miettii, miten se tulee vaikuttamaan ja myös mitä vaikutuksia sieltä saa. Sen jo tietää, että koulunpihoilla kiroillaan ihan railakkaasti, jos se tarttuu, niin se on sitten meidän vanhempien tehtävä kitkeä se pois. Tietysti se jossain perheissä kuuluu ihan perussanastoonkin, sille ei kai mitään voi. Kiusaajat ja kiusatuksi tulevat, niitä en vielä mieti, kun ei sitä voi ennakoida tässä vaiheessa, turha murehtia.  Mutta kyllä rukouksin saattelen sitten syksyllä oman tyttäreni koulutielle.

Todella hyvä, että tämän opettajan potkuista on noussut haloo, on sentään jotain oikeudentajua ihmisissä ja myös hyvä herätys kaikille, että missä oikein mennään? Auktoriteettia tarvitaan, se luo  sitä turvaa koululaisille. Se mitä toivon omalle pikku koululaiselleni ja kaikille muille koulun aloittaville on tasapuolinen, kannustava, ystävällinen ja jämäkkäkin opettaja, jota voi arvostaa ja kuunnella ja joka ottaa jokaisen oppilaan vastaan sellaisena kuin hän on. Joka osaa luoda sen hyvän opettaja-oppilassuhteen ja osoittaa missä kaappi seisoo, silleen lempeästi. Siitä on hyvä alkaa.

Ps. En ole aiheesta muuta lukenut kuin sen mikä aiheutti opettajan potkut, mutta tuossa ajellessa kotiin syntyi näitä ajatuksia tästä aiheesta.

Kindness is always in fashion!

 

 

 

Viikonlopun jatkoja!