Nyt kiehahti!

Siis nämä koulua käyvät kullannuput... Milloin se muuttui tällaiseksi, mitä lehdissä on saanut lukea?

Tänään kuuntelin, kun 60-luvulla koulua käyneet juttelivat heidän kouluajastaan. Kuulosti niin viattomalta ja jotenkin oikealta. Toki varmaan epäkohtiakin oli, mutta niistä ei ollut puhetta. Siellä oli sovussa 1.- 3. luokkalaiset samassa luokassa pienessä kyläkoulussa, koulun jälkeen kerättiin polttopuita luokkaan. Kesälomalla tehtiin luokkaretki opettajan sukulaisen luo, jossa sitten yövyttiin. Ei tuhlattu kouluaikaa retkeilyyn...

Omasta ala-asteajasta en muista paljoa, paitsi sen ihanan pulpetin, jonne sai kaikki aarteet, sen penaalin:) Ja sen, että jotkut sai jälkkäriä, ja itselle oli tärkeää, että käyttäytyminen oli 10 ja huolellisuus samoin. Tuntui kurjalta, kun se joskus laski ysiin.(!) En muista, että ketään olisi juuri kiusattukaan. Sen muistan kyllä hyvin, että kukaan ei turhia opettajalle tiuskinut tai uhkaillut, eivätkä asiat menneet päälaelleen, että oppilaat olivat opettajien yläpuolella. Muistan, että koko ala-aste oli sellaista viatonta ja hyvää aikaa, jota toivoisin, että oma tyttäreni ja muut uudet koululaiset saisivat kokea.

Nyt koululaiset tietävät tarkkaan omat oikeutensa ja opettajat ovat pulassa. Miten se on voinut mennä tähän? Luulenpa, että kaiken takana on se kaikista tärkein asia, kotikasvatus. Siitähän kaikki lähtee ja sen pohjalle luodaan turvallisuudentunne ja luottamus, jotta nämä koululaiset tietävät oikean ja väärän ja sen, että heillä on turvallista olla koulussa ja kotona, ja että löytyy aikuinen, joka kuuntelee. Ja opetetaan käytöstapoja, kotona. Se ei ole koulun tehtävä. Sitten ne vanhemmat, jotka ovat sitä mieltä, että heidän lapselleen ei saa sanoa vastaan eikä näpäyttää mistään, tietysti lapsi ottaa tämän asenteen myös eikä ehkä epäile sitä myös näyttää. Siis kyllä kiehahtaa, kun ajattelee, millaisia vanhempia on ja sitten heidän tuotoksena näitä koululaisia tulee. Toki on aina poikkeuksia, takana voi olla hyvin erilaisia sosiaalisia ympäristöjä ja vaikeita elämäntilanteita, jotka tietenkin pistävät lapset koville. Siihen tarvitaan apua perheen ulkopuolelta ja ajoissa (ja on jo aivan eri aihe). Lapsi tarvitsisi edes yhden aikuisen, johon voisi poikkeuksetta luottaa, ja jolta saada tukea ja tunteen siitä, että on hyvä ja kelpaa.

Meidän tyttö aloittaa pian koulun ja toki sitä miettii, miten se tulee vaikuttamaan ja myös mitä vaikutuksia sieltä saa. Sen jo tietää, että koulunpihoilla kiroillaan ihan railakkaasti, jos se tarttuu, niin se on sitten meidän vanhempien tehtävä kitkeä se pois. Tietysti se jossain perheissä kuuluu ihan perussanastoonkin, sille ei kai mitään voi. Kiusaajat ja kiusatuksi tulevat, niitä en vielä mieti, kun ei sitä voi ennakoida tässä vaiheessa, turha murehtia.  Mutta kyllä rukouksin saattelen sitten syksyllä oman tyttäreni koulutielle.

Todella hyvä, että tämän opettajan potkuista on noussut haloo, on sentään jotain oikeudentajua ihmisissä ja myös hyvä herätys kaikille, että missä oikein mennään? Auktoriteettia tarvitaan, se luo  sitä turvaa koululaisille. Se mitä toivon omalle pikku koululaiselleni ja kaikille muille koulun aloittaville on tasapuolinen, kannustava, ystävällinen ja jämäkkäkin opettaja, jota voi arvostaa ja kuunnella ja joka ottaa jokaisen oppilaan vastaan sellaisena kuin hän on. Joka osaa luoda sen hyvän opettaja-oppilassuhteen ja osoittaa missä kaappi seisoo, silleen lempeästi. Siitä on hyvä alkaa.

Ps. En ole aiheesta muuta lukenut kuin sen mikä aiheutti opettajan potkut, mutta tuossa ajellessa kotiin syntyi näitä ajatuksia tästä aiheesta.

Kindness is always in fashion!

 

 

 

Viikonlopun jatkoja!

 





Mitä miehen tulee olla...

Hejsan taas!

Sain juuri niin ihanaa palautetta blogistani, että aivan herkisti ja antoi taas potkua kirjoittaa. Kommentit tuntuvat tosi tärkeiltä ja ennen kaikkea ilahduttaa, ettei täällä yksin tarvitse huudella;). Tiedän kyllä itsestäni, kun luen muiden blogeja, että kommentointi yleensä jää. Mutta olisin todella iloinen kommenteista jatkossakin!

Tyttö palasi tänään kotiin ja elämä asettui uomiinsa, perheyritys pyörähti ns. käyntiin. Leivän tekoa, hetken kuluttua sen toisenkin leivän tekoa, kuulumisia, sohvan tyynyt muutti heti paikkaansa ja palapelit valtasi olohuoneen pöydän. Ne kotoisat elämän äänet... Meillä oli miehen kanssa todella virkistävä viikonloppu, eilen juhlittiin vielä 7:ttä hääpäivää, aika saavutus! Ja saavutus oli tänä aamuna herätä, päästä töihin ja jaksaa siellä ollakin, yksi viinilasi teki tepposet yöunelle, joka jäi tosi vähälle. Odottelen vähän jo, että pääsee tästä nukkumaan, vaikka jo yhdet tirsatkin oon nukkunut, oon tosi huono olemaan väsyneellä päällä. Tuskin siitä kukaan kyllä tykkää, mutta monet (esim. mieheni) näyttää toimivan aivan normaalisti, vaikka samoissa kemuissa eilen oltiin;). Tuli vielä viininjuonnista mieleen, että on se varmaan mun suojeluksi, että se vaikuttaa niin herkästi, muuten varmaan maistuisi viinilasillinen etelä-eurooppalaiseen tapaan paljon useammin, joten parempi näin kuitenkin.

Meidän ihanan viikonlopun inspiroivana ajattelin kirjoittaa siitä,
Mitä miehen tulee olla...

Tuoksua partavedeltä.
Avata ovia, tehdä ruokaa musiikin tahdissa, suukottaa hyvät yöt ja huomenet.
Leikata tyttären varpaankynnet ja otsatukkaa, huomata kun vaimo on pyyhkinyt pölyt, tai on väsynyt.
Keskustella, kuunnella.
Sanoa rakastavansa ja näyttää se.
(Järjestys täysin satunnainen, huomasin juuri tai oikeastaan päinvastainen, kun tarkemmin katsoin.)

Ja sellaisen miehen olen saanut!

Ja luulisin, että kaikki naiset tykkäävät em. asioista. Kukaan ei voi olla niin feministi tai ehdottoman tasa-arvoinen, etteikö tykkäisi siitä, että mies avaa oven, "saan mä sen itsekin auki"??, saada kukkia joskus tai aamupalaa sänkyyn. Juju taitaa olla se, että mieskin ilahtuu varmasti, jos saa aamupalaa sänkyyn tai ostaa jonkun herkun, esim. maksamakkaraa tai niitä lihapiirakoita tai jotain muuta miehistä jääkaappiin. Siitä pääsinkin juuri onnellisen avioliiton yhteen tärkeimmistä, tehdä toiselle mukavia juttuja. Saada ja antaa. Tosi helppo resepti, mutta eihän sitä aina huvita, joskus pitää vain tehdä. Tärkein on mielestäni jutella keskenään. (Joo en ole itse tätä keksinyt;)) Mutta omakohtaisesti sen olen huomannut pari vuotta sitten. Jossain vaiheessa sitä "laiskistui", ei jaksanut jakaa ajatuksia, mutta sitten tajusi, ettei voi saada toiselta ymmärrystä ja tukea, jos ei kerro ja puhu. Se tuo suhteeseen niin paljon uutta mielenkiintoa, kun oppii juttelemaan keskenään, oppii toisesta aina vain uutta vuosienkin jälkeen ja se tuo myös sen syvän luottamuksen ja kiintymyksen. Pointti siinä on, että siihen pitää vain ryhtyä! Se ei itsestään tapahdu, vaan sitä pitää alkuun vähän vetää henkeä ja pakottaa itsensä puhumaan ja siitä se lähtee, and it´s so worth it!

Tässä joku mies nauttii aamupalasta ja lehdestä sängyssä.

 



Jotain tällaista sopivassa määrin:

Ja lopuksi, tällainen kuuluu herrasmiehen varustukseen:

 



Toivottavasti kaikki te, jotka vielä odotatte, löydätte oman unelmien miehenne, uskon, että jokaiselle on sellainen varattu! Löysinhän minäkin.

Take care!

Viikko kuvina

Viikko alkoi synttärijuhlilla...

Mm. tällaisen ihanuuden sain, korkkipohjaisen Vitriinin. Oli mies hyvin osannut valita;) Ja tyttäreltä kolme korttia, mikään ei voita niitä.

Lauantaina vietiin tyttö mummin ja vaarin luokse ja niin alkoi meidän vapaa viikonloppu, joka jatkuu tiistaille. Vapaus! Myönnetään, että tuntuu hyvältä ja siitä ei pitäisi tuntea yhtään huonoa omaatuntoa. Joskus vaan on hyvä olla vapaa kaikesta, ei tarvitse kuin itsestä huolehtia. Ja tyttö saa vähän vapaata eskarista ja mummi ja vaari saa vastapainoksi tohinaa ympärilleen, win-win- tilanne kaikille!

 

 

Tästä se vapaus alkoi: 



 

Laihian Jakkulassa oli ensi-ilta ja sinnehän me mentiin, kun kerran miehen siskon mies oli ohjannut ja näytteli pääosaa Akkarallissa, "hulvattoman hauskassa maalaiskomediassa", ja sitä se tosiaan oli. Kyllä sai nauraa, ja väliajalla tarjottiin kahvia ja" vähän parempaa nisua", teki hyvää koko ilta.

Tänään sitten onkin taas talvi ja lunta on satanut ja sataa aina vaan. Tässä kahden vapaudesta nauttivan sunnuntailounas:

Toisella pari muhkeaa lihapiirakkaa ja toisella ns. vihanneskeittoa... Ja jottei tarvis jutella keskenämme, on meillä muuta hyvää seuraa...

Tänään oli sopiva päivä katsoa leffa. Tosi harvoin vuokrataan ja jos vuokrataan, niin lopputuloksena on aina joku kompromissielokuva, joka ei ole oikein kummankaan mieleen, meidän maut on niin erilaiset. Ja iltaisin ei jaksa valvoa, ja kirja voittaa aina elokuvan ja muutenkin leffat on parasta leffateatterissa.... joten siis ihme, että saatiin jotain vuokrattua,  mutta tämä piti nähdä:

Ja oli hyvä, molempien mielestä.

xx

Sukkia ja muuta tärkeää

Nyt saa paatos hetkeksi riittää, ja elämänohjeet myös. Pärjännette ilmankin :) Nythän on kevät, aurinko paistaa ja pihallakin on enää puolen metrin kinokset. Etupuolelta lumet on poissa toukokuussa, 6 vuoden kokemuksesta sen tietää. Sille puolen ei paista aurinko, joten talvi on kadun puolella pitkä... Koiran kanssa lenkkeily on juuri nyt aika haastavaa ja vaihtelevaakin, saa väistellä mutavelliä, liukastella jäällä, välillä uppoaa johonkin sulaneeseen kuoppaan ja sitten on kuivaakin. Koiran kanssa se on sellaista ristihyppelyä, täytyy myös ohitella niitä muita esteitä, näitä jokakeväisiä puheenaiheita...

Nyt on ollut pari merkkipäivää ja ne aina vaatii ne muutamat postilähetykset, mm. kummipojalle lahjan. Kuinka vanhaksi pitää tulla, että muistaisi ajoissa laittaa postiin? Joka ikinen kerta pieni paniikki päällä, ja niin tänäänkin lähti lahjat ilman käärepapereita postin pussiin, että ehtii perille vain päivän myöhässä... Ja kun sama paniikkikiire koskee myös "tärkeitä virallisia" juttuja, kuten eskarin lappuja, "oho tää piti palauttaa viime viikolla". Tytärparka on ottanut asiakseen muistuttaa meitä vanhempia uimareissuista sun muista, hänellä kun on vielä nuori ja terävä pää... Ja ilmoitti myös tänään, että hän on ainoa eskarissa, jolla on vielä villasukat. Yleensä hoitajat jotenkin hienosti ilmoittavat, että enää ei tarvitse tuoda villahaalaria yms., voisi tuoda esim. kurahaalarin... Sana välikausi ei oo meillä käytössä, eikä sitä välikausihaalariakaan ole. Mutta siitä pidän kiinni, että hameen ja sukkahousujen kanssa ei pidetä sukkia! Hmm, just illalla mies ja tytär vertailivat sukkiaan ja niissä olevia reikiä, mies voitti, haha. Ihanaa tuo lämmin isä-tytärsuhde, joka on niin mutkatonta. Arvostan sitä tosi paljon, ja on onnea nähdä heidän hulluttelevan ja juttelevan yhdessä, kun tietää, että toisinkin voisi olla.

Asiasta toiseen...Tuli tässä mieleen, kun joku päivä sitten kiertelin kauppoja, että miksi tulee jotenkin syyllinen olo kaupassa, jos ei osta mitään? Varsinkin jos sattuu olemaan ainoa asiakas kaupassa, jo se tuntuu vähän tukalalta. No kohteliaisuuttani en sentään ole mitään ostanut, pää pystyssä vain seuraavaan (tyhjään) kauppaan. Ja sitäkin ihmettelen, että kuinka monta mustaa puseroa on sopiva määrä? Kaupassa yleensä se musta näyttää parhaalta, kotona kaapista saa sitten etsiä mustasta kasasta sitä mustaa puseroa. No siihen asti, kunnes keksivät tummemman värin, ostan mustaa.

Näihin mietteisiin tällä kertaa, öitä!

Toiveita, kiitollisuutta ja velvollisuuksia

Hiljaisen viikon ajatuksia

Myönnän heti alkuun ristiriidan tämän ja mun yleisen kevätinhon välillä, mutta nyt tuntuu oikein hyvältä tai sitten voi olla niin, että tästä keväästä tuleekin ihan hyvä, ja kolmas seikkahan on varma, se, että nainen saa aina muuttaa mieltään:). Aurinko kai sen saa aikaan, että olo tuntuu toiveikkaammalta ja sitten rupeaa haaveilemaan. Ja olemaan kiitollinen. Sitähän pääsiäisen sanoma on, kiitollisuutta ja iloa, ehkä suurimmaksi osaksi.

Ruotsissa kyselevät toisiltaan ja ruotsalaislehdissä kysellään, mitä toivot pääsiäispupun tuovan sinulle. En itse kyllä usko muuhun kuin suklaapupuihin ja toivomiseen.

Toiveita...tyttärelleni olla aina yhtä kekseliäs, iloinen ja ja tyytyväinen elämään kuin nyt on. Parhaita kavereita, rohkeutta sosiaalisissa tilanteissa, olemaan iloinen ja innokas koululainen sitten syksyllä. Ja satoja muita asioita, joita heti tulee mieleen, toivon tyttärelleni.
Miehelleni toivon paljon ihania vuosia kanssani, haha..:)
Toivon terveyttä, terveyttä, terveyttä.
Toiveita, jotka eivät toteudukaan, koska joku tuolla tietää paremman toiveen, ja toteuttaa sen.

Sitten olis ihana käydä useammin ravintolassa syömässä, matkustaa, käydä joka viikko elokuvissa, juoda lasi viiniä ilman, että seuraava päivä menee kuin toisen asialla olis, syödä suklaata ja laihtua...

Kiitollinen olen kaikesta, just nyt.

Vähän asian vierestä, mutta ei sitä vähäisempi, nim. velvollisuudet. Joka päivä pitää tehdä jotain vain itselleen, josta juuri itse nauttii, että saa ruutia ja intoa tehdä sitten sitä vähemmän mieluisaa ja ennen kaikkea jaksaa olla tarpeeksi hyvä äiti ja puoliso ja ystävä ja työntekijä. Kun niitä mukavia asioita alkaa ajattelemaan velvollisuuksina ja sitä miksi ne ovat velvollisuuksia, niin varmasti tulee tehtyä;)

Hyvää ja rauhallista ja suklaista pääsiäistä teille!

t. yks tipu

Elämä vie toisaalle ja tuo takaisin

Ajelin tänään landelle koiran kanssa viikonlopunviettoon, paikanvaihdos silloin tällöin tekee niin hyvää ja myös vapaus vastuusta ja velvotteista hetkeksi.

Ajattelin siinä ajellessa elämän heittelyä, tarkemmin oman paikan löytämistä ihan maantieteellisessäkin mielessä. Olen elämäni aikana asunut monessa paikassa kuten varmasti suuri osa ja luonnollistahan se on. Elämä on vienyt moniin paikkoihin ja välillä on saanut kyllä ihmetellä sitä heittelyä ja tarkoitusta kaikelle, se oli rankkaa ja ahdistavaa aikaa. Väliin mahtui yksi onnellinen ja hauska vuosi, kansanopistossa vietetty vuosi, viikot asuttiin asuntolassa, uusia ystäviä. Myös ahkeraa opiskelua, not:). No, sitten Turussa asuessani ennen vuosituhannenvaihdetta tapasin Tukholman-reissulla paikallisen miehen. Puoli vuotta risteiltyäni (naispaikalla nukkuen kolmen vieraan naisen kanssa autokannen alapuolella moottorit tyynyn alla) muutin hänen luokseen. Pian sain kivan paikan konttoristina optikkoliikkeestä, työ muuttuikin itse rillien tekoon, hauskaa työtä! Siellä työskentelin verstaassa Södermalmilla kolmen miehen ja Bertan kanssa. Onneksi oli Bertta, 5-kymppinen nainen, joka helpotti mun oloa, nim. helpolla ei päästetty, kovin oli miehistä juttua, nauraa sai paljon, yksi parhoista työpaikoistani. Ja kun Södermalmilla oltiin, tunnin ruokatauon ja palkan sai hyvin kulumaan...

Tukholmassa asuminen ja eläminen oli tietysti aluksi aika hulppeaa ja jännittävää pikkukaupungintytölle ja erojakin Suomeen tuli esiin heti: kaupankassoilla istui kohteliaita nuoria miehiä, ruotsalaisilla ei ollut laktoosi-intoleranssia eli jätskit jäi syömättä. Isoja kaveriporukoita, niihin en ollut tottunut enkä niissä sitten viihtynytkään, mikä oli vähän surullista ja ahdistavaakin. Yhden kamalan joulun siellä vietin, syötiin vain lihapullia ja nakkeja ja katsottiin piirrettyjä, siis perusruotsalainen joulu. Miehen vanhemmat tykkäs kovasti puhua rahasta ja sijoituksista, mä tykkäsin sitä vain kuluttaa:), joten ei yhtäläisyyttä sielläkään...

Kolme vuotta ruotsalaista elämää... Maailman kaunein pääkaupunki ei tuntunut kodilta, vaikka kuinka yritin. Toki koin paljon hyviäkin asioita siellä. Ihania ravintoloita ja kahviloita, paitsi se seikka, että ruotsalainen kahvi oli pahaa. Leffatarjonta oli mahtavaa ja siitä nautin paljon. Ja monesta muusta asiasta... Tukholmassa asui myös eräs hyvä ystäväni, ja kun tavattiin, melkein aina saunottiin, oikein uholla, kun ruotsalaiset kerran vaan tykkäs kylpeä...:) Loppujen lopuksi se kaikesta toiminnasta ja ihmisistä huolimatta oli aika yksinäistä aikaa. Yltiösosiaalinen ruotsalainen ja introvertti minä ei sovittu enää yhteen ja lopulta jatkoin elämää tutussa kotikaupungissa yksin. Ja kohta meitä oli kaksi, pieni tyttömäyräkoira ja minä. Oli raskasta taas aloittaa alusta, vaikka kaikki tuo mennyt tavallaan valmistelikin mua tulevaan elämääni, jälkeenpäinhän sen ymmärtää. Vuoden kuluttua alkoi tuntua, että eteenpäin, jonnekin. Mietin paljon Tukholman-aikaa, mikä sen tarkoitus oli ja mitä siitä jäi jäljelle. Ajattelin, että sillä piti olla joku muukin tarkoitus kuin vain hieno kokemus ja myöhemmin vähemmän hieno. Sitten sen keksin, ruotsinkieli. Halusin käyttää sitä ja työn jossa sitä tarvittiin. Taas piti lähteä kauemmas, sukulaisten luo, Pohjanmaalle! Sain töitä ja sain käyttää ruotsia, en vain alkuun aina ymmärtänyt pohjanmaan ruotsia:) Tämän ekan työpaikan kautta löysin ihania kavereita, ja yksi esitteli mut parin kuukauden jälkeen elämäni miehelle, ja pian muutimme yhteen ja menimme kihloihin (hyvin pian), naimisiin vähän myöhemmin ja sitten saimme E:n. Alusta asti oli niin hyvä olla täällä ja tosiaan pian sain syyn ja tarkoituksen kaikelle. Ei ole tarvinnut enää miettiä, jäänkö vai onko jossain jotain parempaa. Ihana tunne, kun  voi olla varma, että on juuri siellä minne kuuluu. Ruoho ei aina ole vihreämpää toisella puolella, se on vihreää siellä missä kastellaan:)

Käytiin muuten sekä kihlajais- että häämatkalla Tukholmassa:) haha ja siellä on edelleen ihana käydä.

Ruotsin puhuminen on vähän ruostunut kun sitä ei niin paljoa tarvitse käyttää. Mutta multa olis jääny paljon hyviä kirjoja lukematta, jos en ruotsia osaisi, ja lopuksi ruotsalaista musiikkia...

Nyt sitten vain E:n kanssa ruotsia opiskelemaan, joskus ollaan jotain sanoja opeteltukin ja hän tuumasi, että puhutaan vielä sitä kieltä mitä isi ei ymmärrä;)

Tuli pitkä teksti ja vähän vaikea aihe, mutta kaikella on siis tarkoituksensa, lopulta.

Vi hörs, ha det gott!

Chapter I

Tästäkö se alkaa... no juu. Jännää miten joku ajatus kehkeytyy mielessä eikä untakaan saa kun se siellä pyörii, "voi kun se ois kivaa, en kai mä, mitä mulla on sanottavaa...". En todellakaan ole mikään kirjoittajasielu eikä ole koskaan ollut kaipuuta ilmaista itseäni kirjoittamalla, kunnes nyt?!

Toki olen melkein päivittäin seurannut muutamia blogeja, monet pyörivät sisustuksen ympärillä (mistä yllätys yllätys myös mä olen aina ollut innostunut.) Ja siitä pääsenkin kätevästi aiheeseen, jota viime aikoina olen miettinyt enemmänkin. Eli Vähemmän on enemmän. Niin se vain on. Niin se ei aina ole ollut:) Tuntuu että monet ajatukset muuttuvat tässä vanhetessa ja kun elämä tuntuu koko ajan tuovan kaikenlaista päätettävää ja mietittävää eteen, on rauhoittavaa että kotona saa "silmät ja pää levätä" eli katse voi kohdistua tyhjään tilaan eikä tavaraan, (vaikka sitten kuinka kauniiseen). Mutta tässäkin pitää löytää se tasapaino, kauniita esineitä pitää ehdottomasti(!) :) olla esillä, mutta nekin hukkuvat tungokseen. Tätä vähemmän-ajatusta on pitänyt harjoitella ja paras tapa onkin kerätä posliinipuput kirppikselle, tässäkin on ajoitus tärkeää. Eli silloin kun ne tavarat ärsyttävät (tai pöly niiden ympärillä ja päällä), silloin sen kiukkuenergian avulla tunnelataus tavaroihin vähentyy/häviää ja niin myös tavarat ja voi kun tuntuu hyvältä. Mitään uutta mullistavaa tämä ei varmaan ollut, mutta olen nyt huomannut sen piristävän ja rauhoittavan vaikutuksen. Toki minimalistia musta ei tule, liikaa tykkään kaikesta kauniista ja haluan sitä ympärilleni... sopivasti;).

Toinen asia mikä tulee mieleen Vähemmän on enemmän -ajatuksesta on elämäntyyli yleensä. 6-vuotiaan tytön äitinä elämää haluaa selkeyttää ja lapsen kautta huomaa, ettei sitä menoa ja meininkiä tarvitse aina olla. Tunnetun lastenpsykiatrin Jari Sinkkosen mukaan lapsilta kysyttäessä, mikä oli parasta lapsuudessa tai kotona, oli se, että "vain oltiin". Pelejä, humputtelua (pillimehua ja pullaa kahvilassa), ulkoilua, kaikkea helppoa ja luontevaa. Meillä on kovassa huudossa pelit, varsinkin UNO ja Afrikan tähti, mikä sopii meille vanhemmille, niitä jaksaa itsekin pelata;).

Jospa nyt lopettelen tältä erää, tätä kirjottaessa tyttäreni on kuumeessa kotona ja välillä pitää katsoa Kung fu pandan "hyviä kohtia",  ja koira välillä pyörähtää rapsutuksia kerjäämässä, multitasking!:)

Later, xx