Onnelliset bussikuskit

So what.

Välillä on ihana ajatella noin, mitä sitten. Nyt kun sen taidon on oppinut. Kaikkea ei tarvitse ottaa vakavasti, samaa mieltä ei tarvitse aina olla eikä kaikkia ihmisiä tarvitse eikä voi miellyttää. Olisinpa tajunnut tuon n. 20 vuotta sitten, nuorena tyttönä. Elämä olisi varmasti ollut hauskempaa ja ainakin rennompaa. Nyt tietää, että ihmiset eivät ajattele toisista ihmisistä niin kriittisesti kuin itse ajattelee itsestään, eivätkä toiset ajattele ylipäätään toisia ihmisiä niin paljon kuin sitä itse ehkä luulee. Mutta vieraiden ja myös tuttujen ja läheisten ihmisten mielipiteille voi joskus tuumata, että so what, ajatelkoot sitten niin. Kuinka helpottavaa!  Kyllä ne tärkeät ihmiset pysyy siinä vierellä, vaikka eivät ymmärtäisikään tai sanoisivat vastaan. Sekään ei ole ollut itsestään selvää mulle aina, nyt on.

Kaikilla on omat murheensa, ilonsa ja päänvaivansa, kukaan ei ole onnellinen joka päivä. Tai joka viikkokaan, en tiedä. "Jos aina olisi onnellinen, niin ei sitä osaisi arvostaa...." jne. Välillä tuntuu, että kyllä kiitos, mulle yksi tollanen aina onnellinen elämä, kyl mää osaisin sitä arvostaa:) Tai tyytyväinen, joka on mun mielestä aika lähellä onnellisuutta. Olla oikeasti tyytyväinen, ja nauttia siitä.

Välillä pitää miettiä mitä haluaisi tehdä, jos vaan uskaltaisi, siis haaveita. Uskaltaa heittäytyä ja ottaa hyppy tuntemattomaan, niinkuin klisee kuuluu. Eikä välittää muiden mielipiteistä! Mulle tämä blogin aloittaminen oli iso askel tuntemattomaan, mutta nyt olen todella tyytyväinen ja iloinen, että aloitin. (Itse asiassa en kysynyt kenenkään mielipidettä blogin pitämisestä, haha) Ja kun vielä oon saanut niin ihanaa palautetta, on se tehnyt mut onnelliseksi:)  Ensimmäinen hyppyni tuntemattomaan todella pitkään aikaan, joten oli jo aikakin!

Eräs tuttuni, jonka juttuja mielelläni kuuntelen, kertoi jostain tutkimuksesta, joka oli tehty englantilaisista bussikuskeista. Siinä kävi ilmi, että nämä bussikuskit oli lähes poikkeuksetta kaikki tosi älykkäitä ja onnellisia. Olisivat voineet olla jonkun suuryhtiön pomoja tai lääkäreitä tai muita tosi älykkäitä;) No joka tapauksessa he olivat tosi tyytyväisiä työhönsä, kun päivän päätteeksi jättivät bussinsa ja samalla jättivät ajatuksensa pois työstä ja ryhtyivät sitten tekemään jotain älykästä ja mukavaa vapaa-ajallaan. He eivät halunneet käyttää luovuuttaan ym. työhönsä vaan sijoittaa itseensä ja itselleen. Ja olivat siis onnellisia.

(En usko, että kyse oli lontoolaisista bussikuskeista, en voi kuvitella että se työ on onnellisen puuhaa, pelkkää stressiä ja tuuttailua..:)

Itselle tuosta jutusta jäi tosi ristiriitainen olo, voiko olla totta? Miten ihmeessä he voivat olla onnellisia ja tyytyväisiä työhönsä, jos on luova ja älykäs ja kapasiteettia löytyisi, eikö sitä turhaudu? Toisaalta heillä on sitten voimia ja intoa työpäivän jälkeen tehdä sitä, mikä tuo sisältöä ja mistä pitää, eikä töitä tarvitse miettiä. Aikamoista rohkeutta näiltä bussikuskeilta elää ja toimia kuten haluavat, status ja muiden mielipiteethän eivät tee elämästä onnellisempaa, elämästä tulee vain enemmän suoritusta eikä edes näe mitä itse elämältään haluaa.


Aikamoista sekametelisoppaa tämä teksti oli, mutta siis tätä yritin rivien välistä sanoa:

                                                          Leap of faith

 

 

 

 

Onnellista perjantaita kaikille!

 

xx